
Traumastoorini / Viisi naista, sata elämää -kirja
Olen purkanut itsestäni pitkäaikaisen kehityksellisen trauman seurauksia 27 vuoden ajan. Yksi trauman ja hyväksikäytön seurauksista on ollut dissosiaatiohäiriö, mikä tarkoittaa sitä, että mieli hajoaa ja tallentaa ja piilottaa lapselle ylivoimaiset tapahtumat mielen eri osiin. Syntyy erilaisia persoonia, joista jokainen kantaa eri osaa muistoista ja tunteista. Traumasta eheytymiseksi on työskenneltävä yhdessä näiden osien kanssa.
Traumaprosessini aikana loin trauma- ja dissosiaatioyhteisön. Julkaisimme kirjoja, videoita ja blogeja sekä pidimme vertaisleirejä. Alla voit lukea oman traumastoorini Viisi naista, sata elämää- kirjasta. Jos haluat tutustua kirjan kaikkiin kirjoittajiin, tee se yhteisön dissociation.fi sivulla. Kirjan voi ostaa sieltä hintaan 22,90€. Kirja on kuvitettu tekijöiden maalauksilla ja valokuvilla ja se on kovakantinen kauniisti taitettu teos. Kirjan saa myös PDF-muodossa videoilla.
TRAUMASTOORINI
Olen yli viisikymppinen nainen, äiti ja visuaalisten ammattien osaaja. Olen asunut paljon ulkomailla ja olen todella sinnikäs siinä, mitä haluan toteuttaa elämässäni.
Elämääni häiritsee kuitenkin yksi asia; minulla on dissosiaatiohäiriö ja sen kanssa elämiseen menee hitosti energiaa. Olin 31-vuotias, kun muistot yhtäkkiä laukesivat tietoisuuteeni ollessani yksin kotona: useita vuosia seksuaalista hyväksikäyttöä. Ajatus insestistä tuntui oudolta. Miksi nämä filminauhat tulivat katseltavakseni juuri nyt, kun olin aloittanut elämäni ensimmäisen parisuhteen miehen kanssa?
Muutaman päivän ajan kirjoitin ja piirsin, ja jonkinlainen tapahtumien kulku piirtyi paperille: 5–12 ikävuoden välillä, kotona ja saunassa. Lopulta kerroin epäilyistäni perheelleni, mikä sai aikaan erityyppisiä reaktioita. Yksi sisar epäili ja kielsi, toinen myönsi vastaavaa tapahtuneen myös hänelle, mutta ei halunnut puhua asiasta, koska oli itse päättänyt jättää kaiken taakseen. Äiti oli jo kuollut, ja isä kielsi käsi Raamatulla kaiken. Muut sukulaiset käänsivät vaivautuneena puheen toisaalle. Miesystäväni tuki minua ja kirjoitti vihaisia kirjeitä isälleni. Hän oli raivoissaan puolestani.
Olin outo, koulukiusattu lapsi ja eristyvä nuori. Insestistä ääneen puhuminen sai minut tuntemaan itseni nyt aikuisena vieläkin irtonaisemmaksi, ja lähetti minut lopullisesti omalle kiertoradalleni. Olin saanut juuri uuden identiteetin: hyväksikäytetty. Miten sen kanssa tulisi elää? Nuoruuteni elin hyvin anarkistisesti, joskin luovasti, yhteiskunnan ulkopuolella ja maailmaa kiertäen. Nyt olin takaisin kotimaassani, ja yhtäkkiä mieleni päätti kertoa minulle totuuden, joka sai aikaan lähinnä lisää hämmennystä suhteessa itseeni.
Olisi ollut helppoa lunastaa tämä uusi totuus kaiken kattavana todistuksena ja selityksenä siitä, miksi olin aina niin tunteeton, irtonainen, itsetuhoinen ja vihainen. Mutta kuka minussa voisi lunastaa tämän totuuden? Tämä minäkö, joka vastaanotti tiedon, mutta jolla ei silti ollut mitään muistikuvaa kyseisistä tapahtumista? Vai se pikku tyttökö, joka koki kaiken tämän, mutta kasvoi kiltiksi, sulkeutuneeksi koulutytöksi ja ahdistuneeksi nuoreksi? Miten se tyttö osaisi kertoa tarinansa nyt, jos se oli hiljennetty aikoinaan, peloteltu niin, että itsemurha ja vankilakin tuntuivat turvallisemmalta ja houkuttelevammalta ajatukselta kuin koti ja perhe?
Tuossa hetkessä tajusin ehkä selvimmin olevani jumissa itseni kanssa. Tämä jumitila oli jatkunut lapsesta asti ja tulisi jatkumaan kuolemaan asti, koska minulle ei ollut tarjolla vapauttavaa tietä ulos. Myöhemmin opin tajuamaan, että tätä jumitilaa kutsutaan dissosiaatiohäiriöksi. Se on tila, jossa mielen eri osat kertovat eri tarinaa todellisuudesta, kaikki yhtä aikaa.
TRAUMASTOORINI
Olen yli viisikymppinen nainen, äiti ja visuaalisten ammattien osaaja. Olen asunut paljon ulkomailla ja olen todella sinnikäs siinä, mitä haluan toteuttaa elämässäni.
Elämääni häiritsee kuitenkin yksi asia; minulla on dissosiaatiohäiriö ja sen kanssa elämiseen menee hitosti energiaa. Olin 31-vuotias, kun muistot yhtäkkiä laukesivat tietoisuuteeni ollessani yksin kotona: useita vuosia seksuaalista hyväksikäyttöä. Ajatus insestistä tuntui oudolta. Miksi nämä filminauhat tulivat katseltavakseni juuri nyt, kun olin aloittanut elämäni ensimmäisen parisuhteen miehen kanssa?
Muutaman päivän ajan kirjoitin ja piirsin, ja jonkinlainen tapahtumien kulku piirtyi paperille: 5–12 ikävuoden välillä, kotona ja saunassa. Lopulta kerroin epäilyistäni perheelleni, mikä sai aikaan erityyppisiä reaktioita. Yksi sisar epäili ja kielsi, toinen myönsi vastaavaa tapahtuneen myös hänelle, mutta ei halunnut puhua asiasta, koska oli itse päättänyt jättää kaiken taakseen. Äiti oli jo kuollut, ja isä kielsi käsi Raamatulla kaiken. Muut sukulaiset käänsivät vaivautuneena puheen toisaalle. Miesystäväni tuki minua ja kirjoitti vihaisia kirjeitä isälleni. Hän oli raivoissaan puolestani.
Olin outo, koulukiusattu lapsi ja eristyvä nuori. Insestistä ääneen puhuminen sai minut tuntemaan itseni nyt aikuisena vieläkin irtonaisemmaksi, ja lähetti minut lopullisesti omalle kiertoradalleni. Olin saanut juuri uuden identiteetin: hyväksikäytetty. Miten sen kanssa tulisi elää? Nuoruuteni elin hyvin anarkistisesti, joskin luovasti, yhteiskunnan ulkopuolella ja maailmaa kiertäen. Nyt olin takaisin kotimaassani, ja yhtäkkiä mieleni päätti kertoa minulle totuuden, joka sai aikaan lähinnä lisää hämmennystä suhteessa itseeni.
Olisi ollut helppoa lunastaa tämä uusi totuus kaiken kattavana todistuksena ja selityksenä siitä, miksi olin aina niin tunteeton, irtonainen, itsetuhoinen ja vihainen. Mutta kuka minussa voisi lunastaa tämän totuuden? Tämä minäkö, joka vastaanotti tiedon, mutta jolla ei silti ollut mitään muistikuvaa kyseisistä tapahtumista? Vai se pikku tyttökö, joka koki kaiken tämän, mutta kasvoi kiltiksi, sulkeutuneeksi koulutytöksi ja ahdistuneeksi nuoreksi? Miten se tyttö osaisi kertoa tarinansa nyt, jos se oli hiljennetty aikoinaan, peloteltu niin, että itsemurha ja vankilakin tuntuivat turvallisemmalta ja houkuttelevammalta ajatukselta kuin koti ja perhe?
Tuossa hetkessä tajusin ehkä selvimmin olevani jumissa itseni kanssa. Tämä jumitila oli jatkunut lapsesta asti ja tulisi jatkumaan kuolemaan asti, koska minulle ei ollut tarjolla vapauttavaa tietä ulos. Myöhemmin opin tajuamaan, että tätä jumitilaa kutsutaan dissosiaatiohäiriöksi. Se on tila, jossa mielen eri osat kertovat eri tarinaa todellisuudesta, kaikki yhtä aikaa.
01/ EPÄMÄÄRÄINEN OIREILU
Dissosiaatiohäiriö eli disso. Tuttavallinen ja jopa leikkisä nimi asioille, joita on vaikea ymmärtää, mutta jotka ilman ymmärrystä leimaavat ihmisen helposti vakavasti mielisairaaksi. Itse olen kokenut olevani lähinnä hullu, välillä sanan humoristisesti lausuen ja välillä syvän tuskaisasti sen itse kokien.
Olen määritellyt suhdetta ihmisiin ja paikkoihin kehoni kipujen kautta. Mitä enemmän paikkojani särkee, minua oksettaa ja huimaa, tai mitä tiuhemmin kaatuilen naamalleni kesken kadulla kävelyn, sitä enemmän koen vierautta suhteessa ympäröivään maailmaan. Kivun määrä ei tunnu riippuvan siitä, olenko omassa kodissani tai vieraassa kaupungissa. Itse asiassa elämässäni on ollut vain muutama ympäristö, missä olen koskaan kokenut kivuttomuutta! Yksi niistä on Andalucian vuoristo; huumaavien yrttien tuoksu ja paimenien mukana kulkevan lammaslauman kellojen kilinä ovat pudottaneet minut rauhan tilaan.
Mielen hulluus ja kehon kipuilu eivät ole kuitenkaan automaattisesti muistuttaneet minua lapsuuteni salaisuuksista. Muistan lukioaikanani miettineeni kerran omaa aseksuaalisuuttani. Annoin itselleni kolme ”vaihtoehtoa”: olen ollut edellisessä elämässä nunna, minulle on tapahtunut jotain lapsena, tai olen saapunut tänne planeetalta, jolla ei ole seksuaalisuutta. Sen enempää asiaa pohtimatta löysin itseni muutaman vuoden päästä naissuhteista ja onnellisena niistä. Seuraavan kerran mietin asiaa vasta, kun päänsisäiset filminauhani alkoivat ensimmäisen miessuhteeni myötä purkautua itsestään.
01/ EPÄMÄÄRÄINEN OIREILU
Dissosiaatiohäiriö eli disso. Tuttavallinen ja jopa leikkisä nimi asioille, joita on vaikea ymmärtää, mutta jotka ilman ymmärrystä leimaavat ihmisen helposti vakavasti mielisairaaksi. Itse olen kokenut olevani lähinnä hullu, välillä sanan humoristisesti lausuen ja välillä syvän tuskaisasti sen itse kokien.
Olen määritellyt suhdetta ihmisiin ja paikkoihin kehoni kipujen kautta. Mitä enemmän paikkojani särkee, minua oksettaa ja huimaa, tai mitä tiuhemmin kaatuilen naamalleni kesken kadulla kävelyn, sitä enemmän koen vierautta suhteessa ympäröivään maailmaan. Kivun määrä ei tunnu riippuvan siitä, olenko omassa kodissani tai vieraassa kaupungissa. Itse asiassa elämässäni on ollut vain muutama ympäristö, missä olen koskaan kokenut kivuttomuutta! Yksi niistä on Andalucian vuoristo; huumaavien yrttien tuoksu ja paimenien mukana kulkevan lammaslauman kellojen kilinä ovat pudottaneet minut rauhan tilaan.
Mielen hulluus ja kehon kipuilu eivät ole kuitenkaan automaattisesti muistuttaneet minua lapsuuteni salaisuuksista. Muistan lukioaikanani miettineeni kerran omaa aseksuaalisuuttani. Annoin itselleni kolme ”vaihtoehtoa”: olen ollut edellisessä elämässä nunna, minulle on tapahtunut jotain lapsena, tai olen saapunut tänne planeetalta, jolla ei ole seksuaalisuutta. Sen enempää asiaa pohtimatta löysin itseni muutaman vuoden päästä naissuhteista ja onnellisena niistä. Seuraavan kerran mietin asiaa vasta, kun päänsisäiset filminauhani alkoivat ensimmäisen miessuhteeni myötä purkautua itsestään.

02/ OIREET OVAT SELVIYTYMISKEINO
Nyt käytyäni traumapsykoterapiassa pystyn katsomaan oireiluani uudelleen, eri näkökulmasta. Ympärilleni hahmottelemani maailma oli outo, mutta minulle täyttä totta. Vieressäni kulki toinen Seija, eri vaatteissa. Huoneeseeni ilmestyi illalla tietäjä rummuttamaan shamaanirumpua ja kertomaan elämänohjeita. Kesken kadulla kävelyä ”joku muu” astui kehooni, ja löysin itseni joidenkin tuntien päästä paikasta, johon en muistanut menneeni. Visuaalinen maailmani muodostui ilmassa leijailevista geometrisista kuvioista, joiden kautta osasin tulkita ympäröivää maailmaa, ihmisten tunteita ja aikomuksia.
Monenlaisia aivojen tuottamia ilmiöitä, joista osa tuntui omilta ja osa todella pelottavilta. Pelottavuus ei sinänsä ollut paha asia, koska turvallisuus tuli osaksi sanavarastoani vasta paljon myöhemmin, terapiatyöskentelyn myötä. Ahdistus, kehotunteettomuus ja jatkuva kipuilu loivat ”minun maailmani”, jossa opin elämään ja suunnistamaan. Ilman näitä oireita minua ”ei olisi ollut laisinkaan olemassa”. Kaikilla näillä oireilla on ollut omat viestinsä, ja moni niistä on ollut eri tietoisuuden osani tapa kertoa olemassaolostaan.
02/ OIREET OVAT SELVIYTYMISKEINO
Nyt käytyäni traumapsykoterapiassa pystyn katsomaan oireiluani uudelleen, eri näkökulmasta. Ympärilleni hahmottelemani maailma oli outo, mutta minulle täyttä totta. Vieressäni kulki toinen Seija, eri vaatteissa. Huoneeseeni ilmestyi illalla tietäjä rummuttamaan shamaanirumpua ja kertomaan elämänohjeita. Kesken kadulla kävelyä ”joku muu” astui kehooni, ja löysin itseni joidenkin tuntien päästä paikasta, johon en muistanut menneeni. Visuaalinen maailmani muodostui ilmassa leijailevista geometrisista kuvioista, joiden kautta osasin tulkita ympäröivää maailmaa, ihmisten tunteita ja aikomuksia.
Monenlaisia aivojen tuottamia ilmiöitä, joista osa tuntui omilta ja osa todella pelottavilta. Pelottavuus ei sinänsä ollut paha asia, koska turvallisuus tuli osaksi sanavarastoani vasta paljon myöhemmin, terapiatyöskentelyn myötä. Ahdistus, kehotunteettomuus ja jatkuva kipuilu loivat ”minun maailmani”, jossa opin elämään ja suunnistamaan. Ilman näitä oireita minua ”ei olisi ollut laisinkaan olemassa”. Kaikilla näillä oireilla on ollut omat viestinsä, ja moni niistä on ollut eri tietoisuuden osani tapa kertoa olemassaolostaan.
03/ MUISTI
Muistiongelmat ovat olleet yksi arkielämääni eniten häiritsevistä oireista. Tuntuu, että yhteys oman itsen eri osien välillä katkeaa jatkuvasti. Kotoa liikkeelle lähteminen on joka kerta haastavaa, ellen tiedä tarkkaan, missä avaimet ja bussilippu ovat. On turha yrittää penkoa kassia, koska silmilläni voi yhtäkkiä katsoa joku muu kuin se, jonka käsi penkoo laukkua. Pienen lapsen pelokas katse ei näe kassiin, eikä tunnista aikuisen kättä, joka yrittää löytää avaimet ja bussilipun kassista.
Voin olla tekemässä ruokaa, ja tunnin päästä löydänkin itseni tietokoneelta töitä tekemästä tai ulkoa kadulta. Vasta palattuani keittiöön näen, että siellä onkin ruoan laitto kesken. Saatan olla menossa treeneihin, mutta havahdun toiselta puolen kaupunkia, koska olen mennyt aivan toiseen raitiovaunuun. Lähden reissuun ulkomaille ja mietin siellä ollessani, keitä nämä ihmiset ovat, joiden puhelinnumerot minulla on kännykässä. Jopa seurustelukumppanini nimi on tuntunut oudolta, oman lapsenikin välillä.
Teen media-alan töitä ammatikseni, ja se vaatii ääretöntä tarkkuutta. Pienikin virhe voi koitua suureksi ongelmaksi. Joskus tuntuu siltä, että iso osa työenergiastani menee siihen, että saan pidettyä havaintomaailmani ja muistini skarppina. Olen luova ja älykäs, mutta en saa koko kapasiteettiani käyttöön dissosiaatiohäiriön takia. Muistiongelmani ovat kuitenkin vähentyneet terapian myötä, ja tiedän, että ne ovat paljolti yhteydessä siihen, kuinka turvalliseksi tunnen oloni, ja kuinka hyvin olen jaksanut harjoittaa mieltäni palauttamaan minut takaisin juuri tähän hetkeen. Siihen on olemassa keinoja, jotka ikään kuin ”neutraloivat” aivot. On opittava havaitsemaan ne hetket, kun on juuri häviämässä tästä todellisuudesta. Pitää oppia tietämään, miltä juuri silloin tuntuu, jotta voi pysäyttää häviämisen ja katoamisen.
03/ MUISTI
Muistiongelmat ovat olleet yksi arkielämääni eniten häiritsevistä oireista. Tuntuu, että yhteys oman itsen eri osien välillä katkeaa jatkuvasti. Kotoa liikkeelle lähteminen on joka kerta haastavaa, ellen tiedä tarkkaan, missä avaimet ja bussilippu ovat. On turha yrittää penkoa kassia, koska silmilläni voi yhtäkkiä katsoa joku muu kuin se, jonka käsi penkoo laukkua. Pienen lapsen pelokas katse ei näe kassiin, eikä tunnista aikuisen kättä, joka yrittää löytää avaimet ja bussilipun kassista.
Voin olla tekemässä ruokaa, ja tunnin päästä löydänkin itseni tietokoneelta töitä tekemästä tai ulkoa kadulta. Vasta palattuani keittiöön näen, että siellä onkin ruoan laitto kesken. Saatan olla menossa treeneihin, mutta havahdun toiselta puolen kaupunkia, koska olen mennyt aivan toiseen raitiovaunuun. Lähden reissuun ulkomaille ja mietin siellä ollessani, keitä nämä ihmiset ovat, joiden puhelinnumerot minulla on kännykässä. Jopa seurustelukumppanini nimi on tuntunut oudolta, oman lapsenikin välillä.
Teen media-alan töitä ammatikseni, ja se vaatii ääretöntä tarkkuutta. Pienikin virhe voi koitua suureksi ongelmaksi. Joskus tuntuu siltä, että iso osa työenergiastani menee siihen, että saan pidettyä havaintomaailmani ja muistini skarppina. Olen luova ja älykäs, mutta en saa koko kapasiteettiani käyttöön dissosiaatiohäiriön takia. Muistiongelmani ovat kuitenkin vähentyneet terapian myötä, ja tiedän, että ne ovat paljolti yhteydessä siihen, kuinka turvalliseksi tunnen oloni, ja kuinka hyvin olen jaksanut harjoittaa mieltäni palauttamaan minut takaisin juuri tähän hetkeen. Siihen on olemassa keinoja, jotka ikään kuin ”neutraloivat” aivot. On opittava havaitsemaan ne hetket, kun on juuri häviämässä tästä todellisuudesta. Pitää oppia tietämään, miltä juuri silloin tuntuu, jotta voi pysäyttää häviämisen ja katoamisen.
04/ KUKA MINÄ?
Hallinta – jokaisen dissosiaatiosta kärsivän ylin ystävä. Ilman kontrollia ja hallintaa osat sekoittaisivat pakan pahasti. Kasvot on pidettävä vakaana ja kehon liikkeitä on kontrolloitava. Näin eri roolit eivät pääse esiin niin helposti, ja käytökseni ja ulkoinen olemukseni näyttää normaalilta.
Dissosiaatiohäiriöön kuuluu kokemus itsestä monena. On olemassa tietty arkiminä, joka pyrkii hallitsemaan persoonaa, useimmiten diktaattorimaisesti. Eri roolit tai persoonan osat on pidettävä kurissa, jotta toimintakyky säilyy. Tämä johtaa siihen, että toisista osista tulee ei-haluttavia ja toisista bestiksiä. Ei-haluttavat osat ovat ehdottomasti ”joitain muita”, häiritseviä ja kiusaavia, minun itseni ulkopuolisia heikkoja osia.
Minulta meni yksilöterapiassa useampi vuosi, ennen kuin ymmärsin edes alkeellisesti, että tämä koko persoonapaletti on yhtä kuin minä. Minussa on vain minua. Nuorempana sivelin ja suihkutin ihoani ja puhuin keholleni. Kesti vuosia, ennen kuin aloin tuntea, että kosken itseäni. Silti minun oli ollut vaikea hahmottaa itseni ja ympäristön välistä rajapintaa. Mielen raja syntyy, kun yritän väkisin rajata osan itseäni itsestäni ulos. Kehossa on raja, joka tulee koettavaksi helpoiten itseä vahingoittamalla, ihon repimisen tai satuttamisen kautta. Ei ole mikään ihme, jos vastaus kysymykseen ”kuka minä olen” on dissosiaatiohäiriöisellä useimmiten: minä en ole kukaan, minua ei oikeasti ole olemassakaan.
Dissosiaatiohäiriöni on syntynyt monen asian seurauksena. Siihen on taatusti vaikuttanut pitkäaikainen hyväksikäyttö. Moni tilanne ja vaikea suhde hyväksikäyttäjään ovat tuntuneet pienen lapsen maailmassa ylivoimaisilta.
Olen alkanut myös näkemään sitä, kuinka turvaton ja yksin vauvana ja taaperona varmasti olin. Maailma oli jäsentymätön, ja sitä ei ilmeisesti jäsennetty minulle. Katsottiinko minuun, puhuttiinko minulle, kerrottiinko mitä tapahtuu ja milloin? Pidettiinkö perustarpeistani huolta, hoivattiinko minua? Tyhjyys on aina ollut perusmielentilani, jossa ei ole ollut paikkaa minälle eikä minuudelle. Hoivan puutteesta voi syntyä kiintymyssuhdehäiriö. Vasta yksilöterapiassa olen saanut pysyvää kokemusta siitä, että minusta välitetään, koska olen minä.
04/ KUKA MINÄ?
Hallinta – jokaisen dissosiaatiosta kärsivän ylin ystävä. Ilman kontrollia ja hallintaa osat sekoittaisivat pakan pahasti. Kasvot on pidettävä vakaana ja kehon liikkeitä on kontrolloitava. Näin eri roolit eivät pääse esiin niin helposti, ja käytökseni ja ulkoinen olemukseni näyttää normaalilta.
Dissosiaatiohäiriöön kuuluu kokemus itsestä monena. On olemassa tietty arkiminä, joka pyrkii hallitsemaan persoonaa, useimmiten diktaattorimaisesti. Eri roolit tai persoonan osat on pidettävä kurissa, jotta toimintakyky säilyy. Tämä johtaa siihen, että toisista osista tulee ei-haluttavia ja toisista bestiksiä. Ei-haluttavat osat ovat ehdottomasti ”joitain muita”, häiritseviä ja kiusaavia, minun itseni ulkopuolisia heikkoja osia.
Minulta meni yksilöterapiassa useampi vuosi, ennen kuin ymmärsin edes alkeellisesti, että tämä koko persoonapaletti on yhtä kuin minä. Minussa on vain minua. Nuorempana sivelin ja suihkutin ihoani ja puhuin keholleni. Kesti vuosia, ennen kuin aloin tuntea, että kosken itseäni. Silti minun oli ollut vaikea hahmottaa itseni ja ympäristön välistä rajapintaa. Mielen raja syntyy, kun yritän väkisin rajata osan itseäni itsestäni ulos. Kehossa on raja, joka tulee koettavaksi helpoiten itseä vahingoittamalla, ihon repimisen tai satuttamisen kautta. Ei ole mikään ihme, jos vastaus kysymykseen ”kuka minä olen” on dissosiaatiohäiriöisellä useimmiten: minä en ole kukaan, minua ei oikeasti ole olemassakaan.
Dissosiaatiohäiriöni on syntynyt monen asian seurauksena. Siihen on taatusti vaikuttanut pitkäaikainen hyväksikäyttö. Moni tilanne ja vaikea suhde hyväksikäyttäjään ovat tuntuneet pienen lapsen maailmassa ylivoimaisilta.
Olen alkanut myös näkemään sitä, kuinka turvaton ja yksin vauvana ja taaperona varmasti olin. Maailma oli jäsentymätön, ja sitä ei ilmeisesti jäsennetty minulle. Katsottiinko minuun, puhuttiinko minulle, kerrottiinko mitä tapahtuu ja milloin? Pidettiinkö perustarpeistani huolta, hoivattiinko minua? Tyhjyys on aina ollut perusmielentilani, jossa ei ole ollut paikkaa minälle eikä minuudelle. Hoivan puutteesta voi syntyä kiintymyssuhdehäiriö. Vasta yksilöterapiassa olen saanut pysyvää kokemusta siitä, että minusta välitetään, koska olen minä.
05/ DISSOSIAATIO VIE MENNESSÄÄN
Dissosiaatio on turvapaikka, oma tila muualla. Sitä on vaikea kuvailla, vaikka luulen, että jokainen ihminen dissosioi pois läsnäolon tilasta säännöllisesti. Aina ei jaksa olla kuulolla, saatavilla, kun tunteet ja asiat tuntuvat ylivoimaisilta. Kutsun dissosiaatiota häiriötilaksi silloin, kun se on hallitsematonta ja muotoutunut kasvuprosessin aikana pysyväksi osaksi persoonan toimintatapoja ja havaintomaailmaa.
Kun elän arkeani, niin sanottu arkiminäni eli työminäni on vallalla. Se on kuitenkin pitkään ollut vailla tunteita, kylmähkö, etäinen ja yksiulotteinen. Sitä mukaa, kun olen terapiassa saanut vahvistusta lapsiosilleni, on arkeeni ilmestynyt pientä heiveröistä ihmettelyä elämän moninaisuudesta ympärilläni.
Arkiminä on elänyt paljolti putkinäön varassa. Putkinäkö tarkoittaa sitä, että en konkreettisesti näe muuta kuin suoraan eteeni. Sivuilla olevat asiat ovat havaintokentässä utuisia ja kaukaisia. Koko huomioni menee siihen, että pääsen edessä olevaan tiettyyn pisteeseen. Keho on yleensä jännittynyt koko ajan. On melko vaikeaa hengittää, erittäin vaikea olla läsnä. Kun joku tuttu tulee vastaan, hän voi joko tulla kolmiulotteiseksi tai pysyä yksiulotteisena, riippuen siitä, mihin kohtaan näkökenttääni hän tulee, ja kuinka turvalliseksi kehoni kokee hänen lähestymisensä. Tavoitteeni on tunnistaa ihminen ja kommunikoida hänen kanssaan, mutta putkinäön takia minun on joskus vaikeaa kohdistaa huomioni hänen. Ulospäin se näyttää siltä, että olen haluton keskustelemaan.
Löydän itseni usein käymästä päänsisäisiä keskusteluja eri osieni kanssa. Nuorempana äänet tulivat ikään kuin pään ulkopuolelta, mutta pikku hiljaa ne ovat muuttunet sisäisiksi ääniksi. Äänet olivat aluksi outoja, mutta eivät koskaan pelottavia. Ne vain kuuluivat tapaani hahmottaa maailmaa.
Traumapsykoterapiassa olen oppinut huomioimaan ääniä ja osiani niin, että se edistää paranemistani. Kerron itselleni pitkin päivää, mitä aion tehdä, mitä muutoksia on tulossa, ja mihin aion mennä. Tähdennän, että tilanne on hallinnassani, ja että mitään pelättävää ei ole. Tämä vähentää oirehdintaani huomattavasti.
Olen myös oppinut, että uudet tilanteet kannattaa käydä visuaalisesti läpi ennen niiden alkamista ja erityisesti kuvitella tavat, joilla eri osat voisivat niihin reagoida. Usein käyn läpi tilanteet eri osieni kanssa, ja ikään kuin näyttelen ne ennalta päässäni: pieni lapsi voisi kokea tapahtumat näin, ja suojautua näin. Aggressiivinen nuori voisi pitää puoliani tällä tavalla, ja niin edelleen. Prosessointi on työlästä, mutta usein se on ainoa keino taata, että pysyn läsnäolevana. Tämä pätee etenkin uusissa tilanteissa.
Vaativimpia minulle tuntuvat olevan ryhmätilanteet. Terapiassa olen saanut varmistuksen, että kaikki osani tulevat kuulluksi ja nähdyksi säännöllisesti. Tähän on tarvittu ulkopuolisen eli terapeutin apua. Kuulluksi ja tunnustetuksi tuleminen luo sisäistä voimaa, joka auttaa minua kannattelemaan itseäni ja kaikkia eri puoliani arjessa.
05/ DISSOSIAATIO VIE MENNESSÄÄN
Dissosiaatio on turvapaikka, oma tila muualla. Sitä on vaikea kuvailla, vaikka luulen, että jokainen ihminen dissosioi pois läsnäolon tilasta säännöllisesti. Aina ei jaksa olla kuulolla, saatavilla, kun tunteet ja asiat tuntuvat ylivoimaisilta. Kutsun dissosiaatiota häiriötilaksi silloin, kun se on hallitsematonta ja muotoutunut kasvuprosessin aikana pysyväksi osaksi persoonan toimintatapoja ja havaintomaailmaa.
Kun elän arkeani, niin sanottu arkiminäni eli työminäni on vallalla. Se on kuitenkin pitkään ollut vailla tunteita, kylmähkö, etäinen ja yksiulotteinen. Sitä mukaa, kun olen terapiassa saanut vahvistusta lapsiosilleni, on arkeeni ilmestynyt pientä heiveröistä ihmettelyä elämän moninaisuudesta ympärilläni.
Arkiminä on elänyt paljolti putkinäön varassa. Putkinäkö tarkoittaa sitä, että en konkreettisesti näe muuta kuin suoraan eteeni. Sivuilla olevat asiat ovat havaintokentässä utuisia ja kaukaisia. Koko huomioni menee siihen, että pääsen edessä olevaan tiettyyn pisteeseen. Keho on yleensä jännittynyt koko ajan. On melko vaikeaa hengittää, erittäin vaikea olla läsnä. Kun joku tuttu tulee vastaan, hän voi joko tulla kolmiulotteiseksi tai pysyä yksiulotteisena, riippuen siitä, mihin kohtaan näkökenttääni hän tulee, ja kuinka turvalliseksi kehoni kokee hänen lähestymisensä. Tavoitteeni on tunnistaa ihminen ja kommunikoida hänen kanssaan, mutta putkinäön takia minun on joskus vaikeaa kohdistaa huomioni hänen. Ulospäin se näyttää siltä, että olen haluton keskustelemaan.
Löydän itseni usein käymästä päänsisäisiä keskusteluja eri osieni kanssa. Nuorempana äänet tulivat ikään kuin pään ulkopuolelta, mutta pikku hiljaa ne ovat muuttunet sisäisiksi ääniksi. Äänet olivat aluksi outoja, mutta eivät koskaan pelottavia. Ne vain kuuluivat tapaani hahmottaa maailmaa.
Traumapsykoterapiassa olen oppinut huomioimaan ääniä ja osiani niin, että se edistää paranemistani. Kerron itselleni pitkin päivää, mitä aion tehdä, mitä muutoksia on tulossa, ja mihin aion mennä. Tähdennän, että tilanne on hallinnassani, ja että mitään pelättävää ei ole. Tämä vähentää oirehdintaani huomattavasti.
Olen myös oppinut, että uudet tilanteet kannattaa käydä visuaalisesti läpi ennen niiden alkamista ja erityisesti kuvitella tavat, joilla eri osat voisivat niihin reagoida. Usein käyn läpi tilanteet eri osieni kanssa, ja ikään kuin näyttelen ne ennalta päässäni: pieni lapsi voisi kokea tapahtumat näin, ja suojautua näin. Aggressiivinen nuori voisi pitää puoliani tällä tavalla, ja niin edelleen. Prosessointi on työlästä, mutta usein se on ainoa keino taata, että pysyn läsnäolevana. Tämä pätee etenkin uusissa tilanteissa.
Vaativimpia minulle tuntuvat olevan ryhmätilanteet. Terapiassa olen saanut varmistuksen, että kaikki osani tulevat kuulluksi ja nähdyksi säännöllisesti. Tähän on tarvittu ulkopuolisen eli terapeutin apua. Kuulluksi ja tunnustetuksi tuleminen luo sisäistä voimaa, joka auttaa minua kannattelemaan itseäni ja kaikkia eri puoliani arjessa.

06/ HULLUUS
Vaikka joudun käymään läpi tällaisia hulluuteen viittaavia tiloja, niin en silti koe olevani hullu. Sekavaa elämäni on ollut, ja kaoottisen mielen kanssa eläminen on ollut raskasta. Ihmiset kysyvät usein, että ovatko nämä asiat totta. Minua ei kiinnosta väitellä kenenkään kanssa siitä, onko äänten kuuleminen harhaa tai osien kokeminen totta. Ne ovat asioita, jotka vain kuuluvat tähän mielen rakenteeseen, jota myös dissosiaatiohäiriöksi kutsutaan.
Tuntuu, että ilmiön ymmärtäminen on vasta alkuvaiheessa, ja juuri sen takia olemme halunneet kirjoittaa tämän kirjan.
Kaikki me kirjoittajat olemme pyrkineet selviämään, löytämään tien ulos mielen monimutkaisesta labyrintista. Osa on pyristellyt ulos mielisairaalan lukittujen ovien takaa ja osa lähtenyt liikkeelle eristäytyneestä neljän seinän sisällä elämisestä. Oma tieni on ollut hyvin anarkistinen ja kaikenlaisia laitoksia viimeiseen asti karttava. Auktoriteettien pelkoni johtuu osaksi siitä, että kotikasvatukseni oli 60-luvun tyyliin fyysisesti rankaiseva ja armeijan kuria muistuttava, sekä isäni traumatisoitunutta mieltä heijastavana ulkomaailmasta eristäytynyt. Äitini pakopaikka toimimattomasta suhteesta ja ehkä elämästä yleensäkin oli uskonnollisuus.
Kävin ensimmäisen kerran terapiassa 90-luvulla, mutta jatkoin sitä silloin vain puoli vuotta. Terapeuttini sanoi minulle kuitenkin yhden elämäni suuntaa muuttavan asian. Hän kysyi, että oletko ajatellut, että elämäsi ei ole ihan normaalia. Ei, sitä en tosiaan ollut ajatellut. Yli kolmekymppiseksi asti kaikki elämässäni tapahtuneet asiat pitivät sisällään kaaosta, väkivaltaisuutta, tyhjyyttä, itsetuhoisuutta, välinpitämättömyyttä ja irtonaisuutta, mutta toisaalta myös luovuutta, vapautta, liikkumista ja spontaaniutta. Näistä muodostui monimuotoinen ja kansainvälinen elämäni, joka tuotti minulle paljon tyydytystä, hyvässä ja pahassa.
06/ HULLUUS
Vaikka joudun käymään läpi tällaisia hulluuteen viittaavia tiloja, niin en silti koe olevani hullu. Sekavaa elämäni on ollut, ja kaoottisen mielen kanssa eläminen on ollut raskasta. Ihmiset kysyvät usein, että ovatko nämä asiat totta. Minua ei kiinnosta väitellä kenenkään kanssa siitä, onko äänten kuuleminen harhaa tai osien kokeminen totta. Ne ovat asioita, jotka vain kuuluvat tähän mielen rakenteeseen, jota myös dissosiaatiohäiriöksi kutsutaan.
Tuntuu, että ilmiön ymmärtäminen on vasta alkuvaiheessa, ja juuri sen takia olemme halunneet kirjoittaa tämän kirjan.
Kaikki me kirjoittajat olemme pyrkineet selviämään, löytämään tien ulos mielen monimutkaisesta labyrintista. Osa on pyristellyt ulos mielisairaalan lukittujen ovien takaa ja osa lähtenyt liikkeelle eristäytyneestä neljän seinän sisällä elämisestä. Oma tieni on ollut hyvin anarkistinen ja kaikenlaisia laitoksia viimeiseen asti karttava. Auktoriteettien pelkoni johtuu osaksi siitä, että kotikasvatukseni oli 60-luvun tyyliin fyysisesti rankaiseva ja armeijan kuria muistuttava, sekä isäni traumatisoitunutta mieltä heijastavana ulkomaailmasta eristäytynyt. Äitini pakopaikka toimimattomasta suhteesta ja ehkä elämästä yleensäkin oli uskonnollisuus.
Kävin ensimmäisen kerran terapiassa 90-luvulla, mutta jatkoin sitä silloin vain puoli vuotta. Terapeuttini sanoi minulle kuitenkin yhden elämäni suuntaa muuttavan asian. Hän kysyi, että oletko ajatellut, että elämäsi ei ole ihan normaalia. Ei, sitä en tosiaan ollut ajatellut. Yli kolmekymppiseksi asti kaikki elämässäni tapahtuneet asiat pitivät sisällään kaaosta, väkivaltaisuutta, tyhjyyttä, itsetuhoisuutta, välinpitämättömyyttä ja irtonaisuutta, mutta toisaalta myös luovuutta, vapautta, liikkumista ja spontaaniutta. Näistä muodostui monimuotoinen ja kansainvälinen elämäni, joka tuotti minulle paljon tyydytystä, hyvässä ja pahassa.
07/ OSISTA VIELÄ
Osien näkyminen ulospäin voi olla rajua. Vaatteet ja asusteet vaihtuvat pitkin päivää. Tapa kävellä ja puhua muuttuu, mikä vaikuttaa lähimmäisistä oudolta. Vieraammat ihmiset eivät aina tunnista henkilöä samaksi.
Minulle tärkeää on ollut oppia ymmärtämään, miksi osat vaihtuvat ja miten se tapahtuu, jotta voin ennakoida ilmiötä ja saada sitä hallintaani. Kehoni ja mieleni voivat vallata aggressiiviset osat, jos niillä on tarve suojata minua. En ole väkivaltainen, mutta vihani on aina ollut pinnassa.
Lapsiosieni järjettömän pelon ja turvattomuuden tunnistaminen on tullut mahdolliseksi vasta terapeutin tarjoaman peilin myötä. Turvallisuudentunne on esitelty minulle uutena kokemuksena, ja yhtäkkiä elämä on saanut uudet kasvot. Kiehtova turva on tullut houkuttelevaksi vaihtoehdoksi. Samalla pelon ja turvattomuuden kokeminen on kuitenkin maksimoitunut minussa.
Lapsiosille esimerkiksi äkillinen nouseminen tuolista, tai muu sinänsä luonnollinen siirtyminen tilasta toiseen, voi olla todella pelottavaa, ja johtaa osien vaihtumiseen. Istun ja teen työtä tietokoneella, turvassa. Kun nousen ylös, lapsena suojattomina olleet osat joutuvat nyt uuden tilanteen eteen, mikä on niille aina potentiaalinen uhka. Koskaan ei voi tietää, mitä tulee tapahtumaan. Aikoinaan arvaamaton, pelottava vanhempi saattoikin yhtäkkiä lyödä. Äsken hän oli mukava, mutta nyt hänestä tuli rankaisija. Osien vaihtuminen ja arjen muuttuminen hetkellisesti hallitsemattomaksi voi olla näin pienestä kiinni.
07/ OSISTA VIELÄ
Osien näkyminen ulospäin voi olla rajua. Vaatteet ja asusteet vaihtuvat pitkin päivää. Tapa kävellä ja puhua muuttuu, mikä vaikuttaa lähimmäisistä oudolta. Vieraammat ihmiset eivät aina tunnista henkilöä samaksi.
Minulle tärkeää on ollut oppia ymmärtämään, miksi osat vaihtuvat ja miten se tapahtuu, jotta voin ennakoida ilmiötä ja saada sitä hallintaani. Kehoni ja mieleni voivat vallata aggressiiviset osat, jos niillä on tarve suojata minua. En ole väkivaltainen, mutta vihani on aina ollut pinnassa.
Lapsiosieni järjettömän pelon ja turvattomuuden tunnistaminen on tullut mahdolliseksi vasta terapeutin tarjoaman peilin myötä. Turvallisuudentunne on esitelty minulle uutena kokemuksena, ja yhtäkkiä elämä on saanut uudet kasvot. Kiehtova turva on tullut houkuttelevaksi vaihtoehdoksi. Samalla pelon ja turvattomuuden kokeminen on kuitenkin maksimoitunut minussa.
Lapsiosille esimerkiksi äkillinen nouseminen tuolista, tai muu sinänsä luonnollinen siirtyminen tilasta toiseen, voi olla todella pelottavaa, ja johtaa osien vaihtumiseen. Istun ja teen työtä tietokoneella, turvassa. Kun nousen ylös, lapsena suojattomina olleet osat joutuvat nyt uuden tilanteen eteen, mikä on niille aina potentiaalinen uhka. Koskaan ei voi tietää, mitä tulee tapahtumaan. Aikoinaan arvaamaton, pelottava vanhempi saattoikin yhtäkkiä lyödä. Äsken hän oli mukava, mutta nyt hänestä tuli rankaisija. Osien vaihtuminen ja arjen muuttuminen hetkellisesti hallitsemattomaksi voi olla näin pienestä kiinni.
08/ OSIEN TARPEET JA TUNTEET
Kaikilla osillani on omat tarpeet ja selkeä syy siihen, miksi ne ovat syntyneet ja eriytyneet omaksi tunne-, käytös- ja havaintomaailmakseen. Näiden tarpeiden tunnistaminen on ollut iso osa terapiatyöskentelyäni. Terapiassa emme varsinaisesti erittele osia vaan kerron, mitä keskusteluja sisässäni syntyy arjen tilanteissa tai siinä terapeutin kanssa keskustellessa. Tämä on auttanut minua tunnistamaan osien eri tarpeita, ja ne ovat tulleet kuulluiksi.
Terapiaprosessin ensimmäiset vuodet olivat ns. vakauttamista (traumapsykoterapian termi), eli pohjan rakentamista sille, että varsinaista trauman aiheuttanutta tilannetta voidaan käsitellä tulevaisuudessa. Vakauttamista tarvitaan, jotta asioita käsiteltäessä ei aiheutettaisi uudelleen traumatisoitumista. Alun perinhän kaikki, mitä tapahtui, oli liikaa koettavaksi lapsen mielen ja kehon senaikaisille voimavaroille, joten nyt aikuisena olen kehittänyt taitoja käsitellä vaikeita tunteita ja tilanteita, joita elämään ylipäätään kuuluu.
Ymmärrän ja tunnistan vaikeita asioita vaivatta älyllisesti; kirjoitan, piirrän ja teen videoita niistä. Koen asioita kehollani jatkuvasti, paitsi kipua myös viiltelyä, painon tunnetta, kutinaa ja polttelua, ja että tilat kehossani vaihtuvat koko ajan paikasta toiseen. Terapian avulla olen saanut yhteyden kehollisten tilojen ja tunteiden välille, ja sitä myötä oppinut kokemaan ja ilmaisemaan tunteita suorempaan.
Vasta tänä vuonna olemme kokeilleet lähestyä varsinaisen hyväksikäyttötilanteen muistoja. Hyväksikäyttöön liittyvät kehotuntemukset ovat jääneet sanoittamatta lapsena ja minun on vaikea tunnistaa niitä. Kun yhteys tällaisen kehotuntemuksen ja hyväksikäyttömuiston välille syntyy, olo on kuin lottovoittajalla. Tieto päässä yhdistyy kehon kokemukseen, ja olosta tulee kokonainen. Kun muistoihin ja kehotuntemuksiin liittyy vielä tunne, jonka vihdoin pystyy sanoittamaan peloksi, suruksi, häpeäksi tai muuksi vastaavaksi perustunteeksi, niin yksi osa integroitumista on saavutettu. Paljon työtä on edessä, jotta uskallan antautua tuntemaan tilanteita, joista aikoinaan olen dissosioinut eli siirtänyt itseni pois.
Dissosiaatiohäiriö on selviytymistaistelu. Kun pidän kaiken sisälläni, jaksan, kestän ja selviän. Jatkan päättäväisesti eteenpäin, pää mahdollisimman selvänä, keinolla millä hyvänsä. Osat kantavat kuitenkin samalla kaikki sisäiset taakat. Vaikka siitä, kun hyväksikäyttömuistot palasivat mieleeni, on yli 20 vuotta aikaa, olen vasta nyt oppinut tunnistamaan, miten ne ovat vaikuttaneet minussa koko ajan. Tämä on tapahtunut persoonan eri osien kautta, ja muistoilla on ollut vaikutus toiminta- ja työkykyyn, ympäristön hahmottamiseen, hermoston ja aineenvaihdunnan toimintaan, itseilmaisuun ja ihmissuhteisiin, eli oikeastaan kaikkeen elämässäni.
Tie eheytymiseen on pitkä, ja jokaiselle pitäisi olla tarjolla osaava terapeutti, jonka kanssa eheytyminen voi alkaa. Näin ei taida kuitenkaan olla tällä hetkellä, sillä mahdollisuudet terapiaan pääsyyn ovat rajatut ainakin Suomessa.
08/ OSIEN TARPEET JA TUNTEET
Kaikilla osillani on omat tarpeet ja selkeä syy siihen, miksi ne ovat syntyneet ja eriytyneet omaksi tunne-, käytös- ja havaintomaailmakseen. Näiden tarpeiden tunnistaminen on ollut iso osa terapiatyöskentelyäni. Terapiassa emme varsinaisesti erittele osia vaan kerron, mitä keskusteluja sisässäni syntyy arjen tilanteissa tai siinä terapeutin kanssa keskustellessa. Tämä on auttanut minua tunnistamaan osien eri tarpeita, ja ne ovat tulleet kuulluiksi.
Terapiaprosessin ensimmäiset vuodet olivat ns. vakauttamista (traumapsykoterapian termi), eli pohjan rakentamista sille, että varsinaista trauman aiheuttanutta tilannetta voidaan käsitellä tulevaisuudessa. Vakauttamista tarvitaan, jotta asioita käsiteltäessä ei aiheutettaisi uudelleen traumatisoitumista. Alun perinhän kaikki, mitä tapahtui, oli liikaa koettavaksi lapsen mielen ja kehon senaikaisille voimavaroille, joten nyt aikuisena olen kehittänyt taitoja käsitellä vaikeita tunteita ja tilanteita, joita elämään ylipäätään kuuluu.
Ymmärrän ja tunnistan vaikeita asioita vaivatta älyllisesti; kirjoitan, piirrän ja teen videoita niistä. Koen asioita kehollani jatkuvasti, paitsi kipua myös viiltelyä, painon tunnetta, kutinaa ja polttelua, ja että tilat kehossani vaihtuvat koko ajan paikasta toiseen. Terapian avulla olen saanut yhteyden kehollisten tilojen ja tunteiden välille, ja sitä myötä oppinut kokemaan ja ilmaisemaan tunteita suorempaan.
Vasta tänä vuonna olemme kokeilleet lähestyä varsinaisen hyväksikäyttötilanteen muistoja. Hyväksikäyttöön liittyvät kehotuntemukset ovat jääneet sanoittamatta lapsena ja minun on vaikea tunnistaa niitä. Kun yhteys tällaisen kehotuntemuksen ja hyväksikäyttömuiston välille syntyy, olo on kuin lottovoittajalla. Tieto päässä yhdistyy kehon kokemukseen, ja olosta tulee kokonainen. Kun muistoihin ja kehotuntemuksiin liittyy vielä tunne, jonka vihdoin pystyy sanoittamaan peloksi, suruksi, häpeäksi tai muuksi vastaavaksi perustunteeksi, niin yksi osa integroitumista on saavutettu. Paljon työtä on edessä, jotta uskallan antautua tuntemaan tilanteita, joista aikoinaan olen dissosioinut eli siirtänyt itseni pois.
Dissosiaatiohäiriö on selviytymistaistelu. Kun pidän kaiken sisälläni, jaksan, kestän ja selviän. Jatkan päättäväisesti eteenpäin, pää mahdollisimman selvänä, keinolla millä hyvänsä. Osat kantavat kuitenkin samalla kaikki sisäiset taakat. Vaikka siitä, kun hyväksikäyttömuistot palasivat mieleeni, on yli 20 vuotta aikaa, olen vasta nyt oppinut tunnistamaan, miten ne ovat vaikuttaneet minussa koko ajan. Tämä on tapahtunut persoonan eri osien kautta, ja muistoilla on ollut vaikutus toiminta- ja työkykyyn, ympäristön hahmottamiseen, hermoston ja aineenvaihdunnan toimintaan, itseilmaisuun ja ihmissuhteisiin, eli oikeastaan kaikkeen elämässäni.
Tie eheytymiseen on pitkä, ja jokaiselle pitäisi olla tarjolla osaava terapeutti, jonka kanssa eheytyminen voi alkaa. Näin ei taida kuitenkaan olla tällä hetkellä, sillä mahdollisuudet terapiaan pääsyyn ovat rajatut ainakin Suomessa.
09/ YLIJÄNNITTEISYYS JA VAJOAMINEN
Ehkä vaikeinta pitkäaikaisen traumatisoitumisen seurauksena on ollut päästä eroon jatkuvasta tilasta, jossa keho on joko lamaantunut tai ylijännittynyt. Mielentilat ovat piirtyneet myös hermoston pysyviksi tiloiksi. Pitkään tuntui, että minulla on vain kaksi vaihtoehtoa: joko kokea jatkuvaa paniikkia tai vajota lamaannukseen.
Vaikeina aikoina päivässäni oli yksi tavoite. Sinä aikana kun lapseni oli koulussa, yritin kävellä 15 minuutin matkan kahvilaan lukemaan lehden ja juomaan aamukahvin. Useimmiten kävely päättyi puolimatkaan puiston penkille, vajoamisen tilaan. Vajotessani kehooni tuli raskas olo, ja tuntui kun ilmavirta olisi vetänyt tietoisuuden mustaan tunneliin. Nukahdin hetkessä. Muutaman tunnin päästä heräsin penkiltä ihmettelemään kadonnutta aikaa.
Lamaantuminen on saattanut kestää välillä viikkoja tai jopa kuukausia. En saa kehoon mitään otetta, en vain pysty liikuttamaan sitä kunnolla. Aivoni toimivat kuitenkin, paitsi silloin, kun olen unen kaltaisessa tilassa. Joskus lamaannus on osittaista, ja pelkästään jokin kehonosa, esimerkiksi oikea jalkani ei toimi. Kun olin julkaissut edellisen traumatisoitumista käsittelevän kirjani, en pystynyt kävelemään ollenkaan muutamaan viikkoon.
Ylihäiriötila ei ole sen helpompi. Keho on ylivirittynyt, ja paniikki läsnä koko ajan. Välillä menetän kuuloni tai näköni, mikä tietenkin tekee työnteosta tai kaupungilla suunnistamisesta kutakuinkin mahdotonta. Näin on käynyt myös kesken asiakastapaamisen. Olen äiti, ja lapseni suorastaan vihaa sitä, kun en yhtäkkiä kuule häntä enää. Hän ei vieläkään usko, etten teeskentele.
09/ YLIJÄNNITTEISYYS JA VAJOAMINEN
Ehkä vaikeinta pitkäaikaisen traumatisoitumisen seurauksena on ollut päästä eroon jatkuvasta tilasta, jossa keho on joko lamaantunut tai ylijännittynyt. Mielentilat ovat piirtyneet myös hermoston pysyviksi tiloiksi. Pitkään tuntui, että minulla on vain kaksi vaihtoehtoa: joko kokea jatkuvaa paniikkia tai vajota lamaannukseen.
Vaikeina aikoina päivässäni oli yksi tavoite. Sinä aikana kun lapseni oli koulussa, yritin kävellä 15 minuutin matkan kahvilaan lukemaan lehden ja juomaan aamukahvin. Useimmiten kävely päättyi puolimatkaan puiston penkille, vajoamisen tilaan. Vajotessani kehooni tuli raskas olo, ja tuntui kun ilmavirta olisi vetänyt tietoisuuden mustaan tunneliin. Nukahdin hetkessä. Muutaman tunnin päästä heräsin penkiltä ihmettelemään kadonnutta aikaa.
Lamaantuminen on saattanut kestää välillä viikkoja tai jopa kuukausia. En saa kehoon mitään otetta, en vain pysty liikuttamaan sitä kunnolla. Aivoni toimivat kuitenkin, paitsi silloin, kun olen unen kaltaisessa tilassa. Joskus lamaannus on osittaista, ja pelkästään jokin kehonosa, esimerkiksi oikea jalkani ei toimi. Kun olin julkaissut edellisen traumatisoitumista käsittelevän kirjani, en pystynyt kävelemään ollenkaan muutamaan viikkoon.
Ylihäiriötila ei ole sen helpompi. Keho on ylivirittynyt, ja paniikki läsnä koko ajan. Välillä menetän kuuloni tai näköni, mikä tietenkin tekee työnteosta tai kaupungilla suunnistamisesta kutakuinkin mahdotonta. Näin on käynyt myös kesken asiakastapaamisen. Olen äiti, ja lapseni suorastaan vihaa sitä, kun en yhtäkkiä kuule häntä enää. Hän ei vieläkään usko, etten teeskentele.
10/ OLENKO KUITENKIN SAIRAS?
Jatkuvat jännitys-, lamaannus- ja kiputilat ovat todella rasittavia keholle. Olen käynyt sydäntesteissä ja lukuisissa muissa kokeissa. Oireet tuntuvat vakavilta. Toisinaan voidessani huonosti kehoni kouristelee, niin kuin minulla olisi epilepsia. Sydän hakkaa lujaa ja huimaa tauotta. Yleinen keskustelun aihe dissosiaatioaiheisessa keskusteluryhmässämme on, että onkohan minulla kuitenkin joku sairaus, vai ovatko nämä taas vain dissosiaatio-oireita?
Minulta ei ole onneksi löytynyt pysyviä sairauksia. Vuosia jatkunut kehollinen stressi ja erilaiset kiputilat ovat kuitenkin uuvuttaneet minua fyysisesti. Välillä väsymys laskeutuu kehooni voimakkaana, ja kasvoni muuttuvat hetkessä hyvin vanhan ja väsyneen oloisiksi. Näissä tilanteissa en palaudu liikunnasta, ja syöminen käy vaivalloiseksi.
On myönnettävä, että vasta terapian myötä olen oppinut kunnolla pitämään huolta itsestäni. Terapeuttini on toistanut kerta toisensa jälkeen, kuinka tärkeitä rutiinit ovat osana eheytymistä. Säännöllisesti ylläpidettävät rutiinit auttavat minua pysymään tasapainossa elämäntapojeni kanssa, mikä on lempeämpää keholle. Huomaan nyt, kun pahimmat ääritilani ovat helpottaneet, että sinnikäs itsestään huolehtiminen luo pohjaa paremmalle voinnille. Olen ylpeä siitä, että voin hyvin!
10/ OLENKO KUITENKIN SAIRAS?
Jatkuvat jännitys-, lamaannus- ja kiputilat ovat todella rasittavia keholle. Olen käynyt sydäntesteissä ja lukuisissa muissa kokeissa. Oireet tuntuvat vakavilta. Toisinaan voidessani huonosti kehoni kouristelee, niin kuin minulla olisi epilepsia. Sydän hakkaa lujaa ja huimaa tauotta. Yleinen keskustelun aihe dissosiaatioaiheisessa keskusteluryhmässämme on, että onkohan minulla kuitenkin joku sairaus, vai ovatko nämä taas vain dissosiaatio-oireita?
Minulta ei ole onneksi löytynyt pysyviä sairauksia. Vuosia jatkunut kehollinen stressi ja erilaiset kiputilat ovat kuitenkin uuvuttaneet minua fyysisesti. Välillä väsymys laskeutuu kehooni voimakkaana, ja kasvoni muuttuvat hetkessä hyvin vanhan ja väsyneen oloisiksi. Näissä tilanteissa en palaudu liikunnasta, ja syöminen käy vaivalloiseksi.
On myönnettävä, että vasta terapian myötä olen oppinut kunnolla pitämään huolta itsestäni. Terapeuttini on toistanut kerta toisensa jälkeen, kuinka tärkeitä rutiinit ovat osana eheytymistä. Säännöllisesti ylläpidettävät rutiinit auttavat minua pysymään tasapainossa elämäntapojeni kanssa, mikä on lempeämpää keholle. Huomaan nyt, kun pahimmat ääritilani ovat helpottaneet, että sinnikäs itsestään huolehtiminen luo pohjaa paremmalle voinnille. Olen ylpeä siitä, että voin hyvin!
11/ TAKAUMA ON KAIKEN TAKANA
Olen kirjoittanut monenlaisista oireista, ja niitä todella riittää. Dissosiaatiohäiriöisten pitäisi olla aivotutkijoiden suuren kiinnostuksen kohteena, koska tapamme oirehtia ovat mitä moninaisimpia. Miesystäväni, jota neurotiede kiinnostaa, sanoo usein, että minulle pitäisi laittaa piuhat päähän. Ulospäin näkyy, että pääni sisässä tapahtuu vaikka mitä. Kuvailen tilanteeseen täysin sopimattomia kiputiloja, ja yhtäkkiä esimerkiksi käteni turpoaa tai kehoni jäykistyy kesken kadulla kävelyn. Tällaiset psyykkiset ja fyysiset tilat eivät vaikuta normaalilta tavalta reagoida, sillä tämän hetkisessä arjessani ne eivät vastaa mitään todellista uhkaa.
Reagoinnin voimakkuus ei tietenkään korreloi nykyisyyden kanssa. Jos tilanteessa tai ihmisten käyttäytymisessä on pienikin samankaltaisuus menneisyyden trauman ja dissosiaatiota synnyttäneen tilanteen kanssa, takauma saattaa laueta. Olen muuttanut vasta todella turvalliselle ja arvostetulle asuinalueelle. Kun astun hienoon ja koristeltuun rappukäytäväämme, vasen polveni alkaa melkein aina kipuilla ja portaiden nouseminen vaikeutuu. Olen alkanut puhutella koululaista sisälläni sanoen: ”Tämä on minun kotini ja täällä on turvallista. Menen omaan kotiini, ja täällä ei ole isää tai muita uhkia. Rakastan sitä, kuinka kaunista täällä on. Rentoudu nyt. Minä pidän huolta siitä, että kaikki menee hyvin.” Useimmiten kipu häviää näin ja ylipäätään kodistani on tulossa nyt oikea turvapaikka, mitä se harvemmin on minulle ollut.
Takaumat voivat syntyä myös ketjureaktioina. Tämän huomaaminen on ollut todella haastavaa. Sisälläni on ulkomaailmaa kritisoiva ja ihmisiä kiusaava osa. Se kertoo, kuinka lihava, likainen, saastainen tai ruma vastaantulija on, ja millä tavoin. Välillä en edes huomaa äänen ilmestymistä. Ääni tulee kuuloalueen rajoilta, kauempaa kuin ajatukset, mutta pään sisältä kuitenkin. Vaikka minä en kiinnittäisikään siihen huomiota, pieni lapsi sisälläni kuulee sen ja hätääntyy, koska juuri tämä ääni oli isän arvosteleva ja mollaava ääni. Lapsiosa saa aikaan kehollisen reaktion, esimerkiksi juuri kuulon häviämisen tai sen, että kompastun ja kaadun. Huomaan prosessin vasta, kun löydän itseni maasta makaamasta.
Häpeän kanssa on ollut vaikeaa. Mieluummin katson maahan kuin vastaantulijoita. Aggressiivinen ja puolustava persoonan osani ei kestä häpeää kantavaa osaa, koska se on heikko. Heikkous aiheuttaa lisää häpeän tunnetta sisälläni, mutta niin tekee myös aggressiivinen osa, joka mieluiten löisi ihmisiä, kun minussa alkaa ilmentyä heikkoutta. En anna sen lyödä, ja se tyytyy verbaaliseen satuttamiseen. Suustani saattaa tulla ulos loukkauksia, ennen kuin ehdin väliin. Tällaiset tilanteet ovat kovin sekavia.
Kun lohdutan omaa lastani, sisäinen lapseni saattaa hätääntyä. Lohdutus tarkoittaa sisäisen lapsen mielestä sitä, että kohta saattaa tapahtua jotain pahaa. Sisälleni alkaa syntyä uhan tunne: tilanne on melkein päällä, ja olisi parempi mennä äkkiä sängyn alle piiloon. Äitinä oleminen on välillä todella vaikeaa, ja luulen, että ristiriitaisten tunteideni päällekkäisyys heijastuu lapseeni. Hänen mieleensä syntyy pakostakin hämmennystä, mistä minä koen suurta syyllisyyttä.
11/ TAKAUMA ON KAIKEN TAKANA
Olen kirjoittanut monenlaisista oireista, ja niitä todella riittää. Dissosiaatiohäiriöisten pitäisi olla aivotutkijoiden suuren kiinnostuksen kohteena, koska tapamme oirehtia ovat mitä moninaisimpia. Miesystäväni, jota neurotiede kiinnostaa, sanoo usein, että minulle pitäisi laittaa piuhat päähän. Ulospäin näkyy, että pääni sisässä tapahtuu vaikka mitä. Kuvailen tilanteeseen täysin sopimattomia kiputiloja, ja yhtäkkiä esimerkiksi käteni turpoaa tai kehoni jäykistyy kesken kadulla kävelyn. Tällaiset psyykkiset ja fyysiset tilat eivät vaikuta normaalilta tavalta reagoida, sillä tämän hetkisessä arjessani ne eivät vastaa mitään todellista uhkaa.
Reagoinnin voimakkuus ei tietenkään korreloi nykyisyyden kanssa. Jos tilanteessa tai ihmisten käyttäytymisessä on pienikin samankaltaisuus menneisyyden trauman ja dissosiaatiota synnyttäneen tilanteen kanssa, takauma saattaa laueta. Olen muuttanut vasta todella turvalliselle ja arvostetulle asuinalueelle. Kun astun hienoon ja koristeltuun rappukäytäväämme, vasen polveni alkaa melkein aina kipuilla ja portaiden nouseminen vaikeutuu. Olen alkanut puhutella koululaista sisälläni sanoen: ”Tämä on minun kotini ja täällä on turvallista. Menen omaan kotiini, ja täällä ei ole isää tai muita uhkia. Rakastan sitä, kuinka kaunista täällä on. Rentoudu nyt. Minä pidän huolta siitä, että kaikki menee hyvin.” Useimmiten kipu häviää näin ja ylipäätään kodistani on tulossa nyt oikea turvapaikka, mitä se harvemmin on minulle ollut.
Takaumat voivat syntyä myös ketjureaktioina. Tämän huomaaminen on ollut todella haastavaa. Sisälläni on ulkomaailmaa kritisoiva ja ihmisiä kiusaava osa. Se kertoo, kuinka lihava, likainen, saastainen tai ruma vastaantulija on, ja millä tavoin. Välillä en edes huomaa äänen ilmestymistä. Ääni tulee kuuloalueen rajoilta, kauempaa kuin ajatukset, mutta pään sisältä kuitenkin. Vaikka minä en kiinnittäisikään siihen huomiota, pieni lapsi sisälläni kuulee sen ja hätääntyy, koska juuri tämä ääni oli isän arvosteleva ja mollaava ääni. Lapsiosa saa aikaan kehollisen reaktion, esimerkiksi juuri kuulon häviämisen tai sen, että kompastun ja kaadun. Huomaan prosessin vasta, kun löydän itseni maasta makaamasta.
Häpeän kanssa on ollut vaikeaa. Mieluummin katson maahan kuin vastaantulijoita. Aggressiivinen ja puolustava persoonan osani ei kestä häpeää kantavaa osaa, koska se on heikko. Heikkous aiheuttaa lisää häpeän tunnetta sisälläni, mutta niin tekee myös aggressiivinen osa, joka mieluiten löisi ihmisiä, kun minussa alkaa ilmentyä heikkoutta. En anna sen lyödä, ja se tyytyy verbaaliseen satuttamiseen. Suustani saattaa tulla ulos loukkauksia, ennen kuin ehdin väliin. Tällaiset tilanteet ovat kovin sekavia.
Kun lohdutan omaa lastani, sisäinen lapseni saattaa hätääntyä. Lohdutus tarkoittaa sisäisen lapsen mielestä sitä, että kohta saattaa tapahtua jotain pahaa. Sisälleni alkaa syntyä uhan tunne: tilanne on melkein päällä, ja olisi parempi mennä äkkiä sängyn alle piiloon. Äitinä oleminen on välillä todella vaikeaa, ja luulen, että ristiriitaisten tunteideni päällekkäisyys heijastuu lapseeni. Hänen mieleensä syntyy pakostakin hämmennystä, mistä minä koen suurta syyllisyyttä.

12/ ANKKURIT
Takaumien kanssa auttavat ankkurit. En tiedä, kuka on keksinyt kyseisen sanan, mutta se on todella kuvaava. Pitkään tuntui, että eihän näitä kauheita tiloja voi mitenkään estää tapahtumasta, eikä niistä voi päästä mitenkään pois. Ankkurit ovat yksinkertaisia tapoja palauttaa itsensä nykyhetkeen.
Minulle äänimaailma on ehkä paras ankkuri. Pysähdyn, alan kuunnella ympäristöni ääniä, ja kuvailla niitä itselleni. Auton moottorin kova ääni tulee ulkoa, huoneessa on jonkinlainen unettava hurina, naapurista kuuluu kaunista pianon soittoa ja rappukäytävästä askelia, jotka tuntuvat pelottavilta. Kuunteluharjoitus palauttaa aivoni normaalitilaan.
Ankkurina voi kuitenkin toimia mikä vain: luonto, esine, haju, tanssi, toinen ihminen… Oleellisinta on, että pääsee siihen pisteeseen itsensä kanssa, että ymmärtää ottaa ankkurit käyttöön sen sijaan, että jumiutuisi dissosioivaan tilaan. Olen itse hyvin visuaalinen ihminen, ja siksi visuaaliset mielikuvat ja harjoitukset, joita usein suositellaan ankkureiksi, eivät toimi kohdallani. Luon muutenkin jo paljon erilaisia kuvallisen kerronnan maailmoja visuaalisen ammattini myötä, ja ankkuriksi tarvitse jotain tästä irrallista ja erilaista.
12/ ANKKURIT
Takaumien kanssa auttavat ankkurit. En tiedä, kuka on keksinyt kyseisen sanan, mutta se on todella kuvaava. Pitkään tuntui, että eihän näitä kauheita tiloja voi mitenkään estää tapahtumasta, eikä niistä voi päästä mitenkään pois. Ankkurit ovat yksinkertaisia tapoja palauttaa itsensä nykyhetkeen.
Minulle äänimaailma on ehkä paras ankkuri. Pysähdyn, alan kuunnella ympäristöni ääniä, ja kuvailla niitä itselleni. Auton moottorin kova ääni tulee ulkoa, huoneessa on jonkinlainen unettava hurina, naapurista kuuluu kaunista pianon soittoa ja rappukäytävästä askelia, jotka tuntuvat pelottavilta. Kuunteluharjoitus palauttaa aivoni normaalitilaan.
Ankkurina voi kuitenkin toimia mikä vain: luonto, esine, haju, tanssi, toinen ihminen… Oleellisinta on, että pääsee siihen pisteeseen itsensä kanssa, että ymmärtää ottaa ankkurit käyttöön sen sijaan, että jumiutuisi dissosioivaan tilaan. Olen itse hyvin visuaalinen ihminen, ja siksi visuaaliset mielikuvat ja harjoitukset, joita usein suositellaan ankkureiksi, eivät toimi kohdallani. Luon muutenkin jo paljon erilaisia kuvallisen kerronnan maailmoja visuaalisen ammattini myötä, ja ankkuriksi tarvitse jotain tästä irrallista ja erilaista.
13/ EHEYTYMINEN
Olen eheytymässä, ja koen spontaanisti turvallisuuden tunteita. Koen olevani osa maailmaa, ainakin hetkellisesti. En ole vain erillinen solu, tyhjyydessä, ilman merkitystä. Olen tullut kuulluksi, nähdyksi ja huomioiduksi. Minun kokemuksilleni on annettu sanat ja merkitys. Elämä on ihmeellistä ja hyvää.
Minua on auttanut terapian lisäksi se, että olen kohdannut muita dissosiaatiohäiriön kanssa taistelevia. Ymmärrän heitä välittömästi, koen samankaltaisuutta. Tämä kirjaprojekti on osa eheytymistäni ja tärkeä minulle. Ennen tuntematon ja outo minussa on muuttunut tutuksi ja todeksi. En pelkää itseäni enää niin paljon kuin aiemmin. Elokuvissa monipersoonainen ihminen esitetään usein melkein sarjamurhaan verrattavissa olevaksi hirviöksi. Toki tiedostan, että minussa on vihaa niin paljon, että voisin murhata. Mutta en tee niin. En myöskään ole tehnyt itsemurhaa, vaikka tällä vihamäärällä itsessäni se on ollut lähellä monta kertaa. Suurin unelmani on usein ollut uida pois, hukkua, antaa virran viedä, antautua alaspäin vievälle pyörteelle. Antautua kuolemalle.
Kun elämä on näin monitasoista ja vaativaa, on jo arjessa luoviminen haasteellista. Ei turhaan sanota, että dissosiaatiohäiriö on älykkäiden ja luovien ihmisten selviytymiskeino. Sitä kaikki tuntemani dissosiaatiohäiriöiset ovatkin. Miten muuten keksiä jatkuvasti tapoja selvitä sekä sisäisestä että ulkoisesta kaaoksesta, ja samalla näyttää kutakuinkin normaalilta? Suuri osa voimavaroja menee tämän draaman ylläpitoon, ja sen tosiseikan kanssa elämiseen, että suuri osa tunteista ja muistoista on työnnetty varastokaappeihin, ullakolle ja kellariin.
Nykyään kirjoitetaan ja puhutaan siitä, kuinka muistojen säilöminen pois tietoisuudesta ei ole mahdollista. Tämä tuntuu minusta oudolta. Väitetään, että traumansa ensin unohtaneet ja sitten muistaneet keksivät koko asian, esimerkiksi saadakseen huomiota. Pitäisin itseäni nerona, jos olisin pystynyt luomaan tämän mielen rakenteen itselleni vain huvikseni. Toki olen luonut sen, mutta selvitäkseni hengissä.
En halua mitään muuta niin paljon kuin tuntea tunteita, elää tässä hetkessä ja luopua näistä sisäisistä taakoista. Olen menettänyt elämässäni niin paljon yrittäessäni vain jaksaa eteenpäin. Olen elänyt paranemisen toivossa suurimman osan elämästäni. Nyt terapian myötä olen saanut elämäniloa ja uutta voimaa toiveikkuuden rinnalle.
Ymmärrän kuitenkin, että valemuistoista ollaan huolissaan, koska ne voivat vahingoittaa toisia ihmisiä. Olen itse kokenut, miltä eritasoisten terapeuttien työ vaikuttaa, ja voin hyvin kuvitella, että ammattitaidoton terapeutti voi houkutella asiakkaan liian aikaisten muistojen purkamisen tielle, jolloin valemuistojen synty on periaatteessa mahdollista. Olen kokeillut myös kaikenlaisia vaihtoehtoisia keho- ja mieliterapioita, ja dissosiaatiohäiriön hoidossa olen kriittinen niistä suurimman osan suhteen. Kyseessä on erityistä auttamista ja ammattiosaamista vaativa häiriö.
Suomessakin on nykyisin traumapsykoterapeutteja, jopa erityistason traumapsykoterapeutteja, kuten itselläni. Hänen työskentelynsä on kurinalaista, lempeää ja turvallista. Hän ei ole kehottanut minua menemään menneisyyden traumatisoiviin tilanteisiin väkisin. Sen sijaan olemme keskittyneet tähän hetkeen ja luomaan minulle mahdollisimman toimivan persoonan. Vasta sen avulla olemme pystyneet menemään takaisin menneeseen kokemaan ja tuntemaan traumaattisia asioita ja tilanteita uudelleen. Se ei kuitenkaan ole helppoa, koska edelleen osa minua vastustaa esimerkiksi hyväksikäyttötilanteiden sanottamista. Osa traumatisoitumisestani on syntynyt myös niin varhaisessa vaiheessa, ettei kokemuksille voi olla edes sanoja. Muistot ovat kehoreaktioita ja niiden kanssa sitten edetään.
13/ EHEYTYMINEN
Olen eheytymässä, ja koen spontaanisti turvallisuuden tunteita. Koen olevani osa maailmaa, ainakin hetkellisesti. En ole vain erillinen solu, tyhjyydessä, ilman merkitystä. Olen tullut kuulluksi, nähdyksi ja huomioiduksi. Minun kokemuksilleni on annettu sanat ja merkitys. Elämä on ihmeellistä ja hyvää.
Minua on auttanut terapian lisäksi se, että olen kohdannut muita dissosiaatiohäiriön kanssa taistelevia. Ymmärrän heitä välittömästi, koen samankaltaisuutta. Tämä kirjaprojekti on osa eheytymistäni ja tärkeä minulle. Ennen tuntematon ja outo minussa on muuttunut tutuksi ja todeksi. En pelkää itseäni enää niin paljon kuin aiemmin. Elokuvissa monipersoonainen ihminen esitetään usein melkein sarjamurhaan verrattavissa olevaksi hirviöksi. Toki tiedostan, että minussa on vihaa niin paljon, että voisin murhata. Mutta en tee niin. En myöskään ole tehnyt itsemurhaa, vaikka tällä vihamäärällä itsessäni se on ollut lähellä monta kertaa. Suurin unelmani on usein ollut uida pois, hukkua, antaa virran viedä, antautua alaspäin vievälle pyörteelle. Antautua kuolemalle.
Kun elämä on näin monitasoista ja vaativaa, on jo arjessa luoviminen haasteellista. Ei turhaan sanota, että dissosiaatiohäiriö on älykkäiden ja luovien ihmisten selviytymiskeino. Sitä kaikki tuntemani dissosiaatiohäiriöiset ovatkin. Miten muuten keksiä jatkuvasti tapoja selvitä sekä sisäisestä että ulkoisesta kaaoksesta, ja samalla näyttää kutakuinkin normaalilta? Suuri osa voimavaroja menee tämän draaman ylläpitoon, ja sen tosiseikan kanssa elämiseen, että suuri osa tunteista ja muistoista on työnnetty varastokaappeihin, ullakolle ja kellariin.
Nykyään kirjoitetaan ja puhutaan siitä, kuinka muistojen säilöminen pois tietoisuudesta ei ole mahdollista. Tämä tuntuu minusta oudolta. Väitetään, että traumansa ensin unohtaneet ja sitten muistaneet keksivät koko asian, esimerkiksi saadakseen huomiota. Pitäisin itseäni nerona, jos olisin pystynyt luomaan tämän mielen rakenteen itselleni vain huvikseni. Toki olen luonut sen, mutta selvitäkseni hengissä.
En halua mitään muuta niin paljon kuin tuntea tunteita, elää tässä hetkessä ja luopua näistä sisäisistä taakoista. Olen menettänyt elämässäni niin paljon yrittäessäni vain jaksaa eteenpäin. Olen elänyt paranemisen toivossa suurimman osan elämästäni. Nyt terapian myötä olen saanut elämäniloa ja uutta voimaa toiveikkuuden rinnalle.
Ymmärrän kuitenkin, että valemuistoista ollaan huolissaan, koska ne voivat vahingoittaa toisia ihmisiä. Olen itse kokenut, miltä eritasoisten terapeuttien työ vaikuttaa, ja voin hyvin kuvitella, että ammattitaidoton terapeutti voi houkutella asiakkaan liian aikaisten muistojen purkamisen tielle, jolloin valemuistojen synty on periaatteessa mahdollista. Olen kokeillut myös kaikenlaisia vaihtoehtoisia keho- ja mieliterapioita, ja dissosiaatiohäiriön hoidossa olen kriittinen niistä suurimman osan suhteen. Kyseessä on erityistä auttamista ja ammattiosaamista vaativa häiriö.
Suomessakin on nykyisin traumapsykoterapeutteja, jopa erityistason traumapsykoterapeutteja, kuten itselläni. Hänen työskentelynsä on kurinalaista, lempeää ja turvallista. Hän ei ole kehottanut minua menemään menneisyyden traumatisoiviin tilanteisiin väkisin. Sen sijaan olemme keskittyneet tähän hetkeen ja luomaan minulle mahdollisimman toimivan persoonan. Vasta sen avulla olemme pystyneet menemään takaisin menneeseen kokemaan ja tuntemaan traumaattisia asioita ja tilanteita uudelleen. Se ei kuitenkaan ole helppoa, koska edelleen osa minua vastustaa esimerkiksi hyväksikäyttötilanteiden sanottamista. Osa traumatisoitumisestani on syntynyt myös niin varhaisessa vaiheessa, ettei kokemuksille voi olla edes sanoja. Muistot ovat kehoreaktioita ja niiden kanssa sitten edetään.
14/ HYVÄ MINUSSA
Sen jälkeen, kun on saanut kiinni hyvästä itsessään, on sitä hyvää ylläpidettävä. Se ei ole automaattista, koska suurimman osan elämää mieli on ollut kiinnittynyt minuuden pahoihin puoliin. Olen tavallaan nauttinut huonosta olosta, koska se on ollut minulle turvallista ja tuttua. Ruoka ja syöminen ovat tuntuneet ehkä kaikkein vastenmielisimmiltä asioilta.
Olen tehnyt dokumenttielokuvan syömisongelmistani, jotta saisin hahmotettua ongelmani laajuutta paremmin. Kun hermosto on muuntunut traumatilaa ylläpitäväksi jo lapsena, on aineenvaihdunnan lamaantuminen arkipäivää. Ei tee mieli syödä, kun mikään ei tule ulos, ja joutuu jatkuvasti turvautumaan ulostuslääkkeisiin. Ruoan pakottaminen sisään tuntuu siltä, kuin pakottaisi itsensä ottamaan lisää paskaa sisään.
Vasta nyt olen saamassa kiinni syömisestä, aina hetkellisesti. Jossain mielentiloissa, esimerkiksi kun olen ja elän hetkellisesti aivan yksin, ilman mitään kontakteja muihin ihmisiin, ruokailu sujuu. Näin on tapahtunut lomilla ja ruokaretriiteissä. Silloin olen koko ajan ollut kontaktissa sisäiseen lapseeni, ja hetkellisesti minuun on muodostunut turvallisuuden tila, joka on rentouttanut hermoston, ja suolistokin on alkanut toimia.
Tällä hetkellä ylläpidän kehoni hyvinvointia tarkkaan valituilla lisäravinteilla, vatsan toimintaa edesauttavilla hapoilla ja entsyymeillä, ja suoliston bakteeritasapainoa parantavilla probiooteilla. En pyri tarkkaan rajattuun ruokavalioon, koska se vain kärjistää asioita mielessäni, vaan ennemminkin pyrin tasapainoon. Välillä syön selvästi liikaa sokeria, mutta suunta on oikea: haluan luoda itselleni lisää hyvinvointia, mutta tasaisesti kaikki osiani kuunnellen, ilman ylilyöntejä.
Liikunta on toinen minulle tärkeä ja jatkuvasti työn alla oleva asia. Olen aina ollut liikunnallinen, mutta trauma ja dissosiaatio ovat vaikuttaneet tähänkin asiaan negatiivisesti. Välillä osaan ja pystyn harrastamaan jotakin lajia taitavasti, mutta kun osa vaihtuu, vaikka kesken pelin, taidot häviävät sen myötä. Sellainen on todella noloa, ja saa minut välttelemään itseni altistamista tällaisille tilanteille.
Olen saanut apua joogasta, mutta vasta viime vuosina, kun terapiassa on saatu kehoani tasapainotettua. Jooga avaa ja tasapainottaa kehoa ja sen hallintaa, mutta on oltava varovainen, etteivät tunnetilat ja persoonan osat aktivoidu liikaa. Eli toisin sanoen joogaa pitää harrastaa omaan tahtiin ja itseä kuunnellen, ja lopettaa liike heti, kun mieli alkaa tuntua liian sekavalta.
Voimaharjoitukset kuntosalilla ovat toinen tapa vahvistaa itseään. Sitä mukaa kun lihaksisto vahvistuu ja kehon asento suoristuu, vahvistuu myös tunne siitä, että minussa on rajat. Olen käynyt salilla vaihtelevasti koko elämäni ajan, mutta vasta nyt koen, että myös mieleni hyötyy siitä. Se johtuu toki myös siitä, että terapian myötä olen tullut enemmän minäksi ja minuksi, integroidummaksi persoonaksi, ja osaan nauttia siitä tunteesta, että minä olen minä tässä. Minulla on rajat, ja rajojen sisäpuolella on henkilö, jolla on hyvä olla. Ihmeellistä!
14/ HYVÄ MINUSSA
Sen jälkeen, kun on saanut kiinni hyvästä itsessään, on sitä hyvää ylläpidettävä. Se ei ole automaattista, koska suurimman osan elämää mieli on ollut kiinnittynyt minuuden pahoihin puoliin. Olen tavallaan nauttinut huonosta olosta, koska se on ollut minulle turvallista ja tuttua. Ruoka ja syöminen ovat tuntuneet ehkä kaikkein vastenmielisimmiltä asioilta.
Olen tehnyt dokumenttielokuvan syömisongelmistani, jotta saisin hahmotettua ongelmani laajuutta paremmin. Kun hermosto on muuntunut traumatilaa ylläpitäväksi jo lapsena, on aineenvaihdunnan lamaantuminen arkipäivää. Ei tee mieli syödä, kun mikään ei tule ulos, ja joutuu jatkuvasti turvautumaan ulostuslääkkeisiin. Ruoan pakottaminen sisään tuntuu siltä, kuin pakottaisi itsensä ottamaan lisää paskaa sisään.
Vasta nyt olen saamassa kiinni syömisestä, aina hetkellisesti. Jossain mielentiloissa, esimerkiksi kun olen ja elän hetkellisesti aivan yksin, ilman mitään kontakteja muihin ihmisiin, ruokailu sujuu. Näin on tapahtunut lomilla ja ruokaretriiteissä. Silloin olen koko ajan ollut kontaktissa sisäiseen lapseeni, ja hetkellisesti minuun on muodostunut turvallisuuden tila, joka on rentouttanut hermoston, ja suolistokin on alkanut toimia.
Tällä hetkellä ylläpidän kehoni hyvinvointia tarkkaan valituilla lisäravinteilla, vatsan toimintaa edesauttavilla hapoilla ja entsyymeillä, ja suoliston bakteeritasapainoa parantavilla probiooteilla. En pyri tarkkaan rajattuun ruokavalioon, koska se vain kärjistää asioita mielessäni, vaan ennemminkin pyrin tasapainoon. Välillä syön selvästi liikaa sokeria, mutta suunta on oikea: haluan luoda itselleni lisää hyvinvointia, mutta tasaisesti kaikki osiani kuunnellen, ilman ylilyöntejä.
Liikunta on toinen minulle tärkeä ja jatkuvasti työn alla oleva asia. Olen aina ollut liikunnallinen, mutta trauma ja dissosiaatio ovat vaikuttaneet tähänkin asiaan negatiivisesti. Välillä osaan ja pystyn harrastamaan jotakin lajia taitavasti, mutta kun osa vaihtuu, vaikka kesken pelin, taidot häviävät sen myötä. Sellainen on todella noloa, ja saa minut välttelemään itseni altistamista tällaisille tilanteille.
Olen saanut apua joogasta, mutta vasta viime vuosina, kun terapiassa on saatu kehoani tasapainotettua. Jooga avaa ja tasapainottaa kehoa ja sen hallintaa, mutta on oltava varovainen, etteivät tunnetilat ja persoonan osat aktivoidu liikaa. Eli toisin sanoen joogaa pitää harrastaa omaan tahtiin ja itseä kuunnellen, ja lopettaa liike heti, kun mieli alkaa tuntua liian sekavalta.
Voimaharjoitukset kuntosalilla ovat toinen tapa vahvistaa itseään. Sitä mukaa kun lihaksisto vahvistuu ja kehon asento suoristuu, vahvistuu myös tunne siitä, että minussa on rajat. Olen käynyt salilla vaihtelevasti koko elämäni ajan, mutta vasta nyt koen, että myös mieleni hyötyy siitä. Se johtuu toki myös siitä, että terapian myötä olen tullut enemmän minäksi ja minuksi, integroidummaksi persoonaksi, ja osaan nauttia siitä tunteesta, että minä olen minä tässä. Minulla on rajat, ja rajojen sisäpuolella on henkilö, jolla on hyvä olla. Ihmeellistä!
15/ LOPPUSANAT
Never give up! Älä anna periksi! Kukaan ei pelasta sinua, ellet sinä itse tee sitä. Ota käyttöön kaikki keinot, joita on tarjolla. Apua tulee ja sitä saa! Ihmeitä tapahtuu. Hankkiudu vertaistuen pariin. Paranemiseen menee aikaa, mutta samalla kirjoitat omalla paranemistarinallasi historiaa. Tulee päivä, jolloin dissosiaatiohäiriön tunnistaminen ja hoitaminen on aivan normaalia. Me luomme uutta käytäntöä yhdessä terapeuttien kanssa.
15/ LOPPUSANAT
Never give up! Älä anna periksi! Kukaan ei pelasta sinua, ellet sinä itse tee sitä. Ota käyttöön kaikki keinot, joita on tarjolla. Apua tulee ja sitä saa! Ihmeitä tapahtuu. Hankkiudu vertaistuen pariin. Paranemiseen menee aikaa, mutta samalla kirjoitat omalla paranemistarinallasi historiaa. Tulee päivä, jolloin dissosiaatiohäiriön tunnistaminen ja hoitaminen on aivan normaalia. Me luomme uutta käytäntöä yhdessä terapeuttien kanssa.

